Surua ja katkeruutta

Taysissa ollessani kattelen usein käytävillä viilettäviä hoitajia ja mietin että onko ne ylpeitä työstään, tai edes tyytyväisiä. Välillä tuntuu että antaisin mitä vaan siitä että saisin jo olla hoitaja (edes lähi-) ja työssä mielenkiintosessa paikassa. Sitte meen kotiin enkä jaksa alottaa uutta koulutehtävää. Taas yksi päivä jona en oppinut mitään..
Mä pelkään jo nyt, että lähärin tehtävät ei riitä mulle..Että haluan jotain "enemmän", haastavampia duuneja. Tosin, enhän mä voi tietää mitä töitä pääsen tekemään, ja miltä ne sit tuntuu. Välillä haaveilen salaa ensihoitajan työstä..Ne jotka mut tuntee, ei varmaan ikinä vois kuvitella mua sellaiseen (pelkään ambulansseja) mutta jokin siinä vetoaa, ja ensiapukurssillakin olin aivan yli-innoissani, lisää tietoa! Haluan elvyttää ja pelastaa!
Hassua kun kattelee niit nuoria hoitajia, ja miettii että miksei ite tajunnu nuorempana alkaa tätä opiskeleen, mut millanenhan mäki oisin jossen ois käyny läpi niitä ah niin ihania teini-nuoruus-örvellys vuosia, jolloin ei todellakaan kiinnostanu mikään opiskelu, mutta kylläkin ryyppääminen, festarit, sekoilu..Hahhaa, olihan se hauskaa aikaa. Varsinkin aika Limingan Taidekoulussa..huh huh. Ne nuoret hoitajat varmaan palaa kolmekymppisenä loppuun ja alottaa "uuden nuoruuden", ja mä voin sit ottaa niiden paikan!

Niin ja surua on se, että mun yli kakskytvuotias kissa kuoli viikko sitten. Puolet perheestä enää jäljellä..